Miltä tuntui palata Suomeen?
Vastauksena otsikon kysymykseen: oudolta! Ensimmäinen kulttuurishokki iski jo puoli tuntia maahan saapumisen jälkeen, kun en osannutkaan puhua yhtäkkiä suomea ollenkaan. Tajusin, että vaikka olen viiden viikon ajan kirjoittanut suomeksi paljon, en ole käynyt yhtäkään keskustelua suomeksi puhuen. Kieli oli täysin solmussa ja aivot ihmettelivät, että mikähän kieli tämä mahtaa oikein olla. Vieläkin tuntuu vähän hassulta puhua suomea, mutta onneksi ollaan jo parempaan päin. Tuntuu silti, että joitain fiiliksiä ja ajatuksia osaisi jakaa nyt niin paljon paremmin englanniksi. Ajatukset kerkesivät matkan aikana kääntyä englanniksi, mikä varmaan heijastuu myös tähän hetkeen.
Jetlag on ollut aikamoinen, mikä oli kyllä odotettavissakin noin pitkän ajan jälkeen. Kroppa kerkesi sopeutua New Yorkin aikaan todella hyvin, joten ensimmäiset päivät paluun jälkeen olivat yhtä tuskaa. Nukahtelin läppärin ääreen yrittäessäni tehdä töitä ja illalla ei sitten nukuttanutkaan yhtään. Juhannusviikon yötön yö ja valon valtava määrä ei ole auttanut asiaa, sillä keho ei saa missään vaiheessa luontaista signaalia, että on yö. Nyt rytmi on jo kääntynyt ihan hyvälle mallille, mutta vieläkin olo on hieman sekava. Ehkä tähän vaikuttaa myös paluumatka, jolloin pois jäivät käytännössä yhden kokonaisen yön unet. Kroppa ottaa nyt kunnolla takaisin ja haluaa palautua.
Tuntuu oudolta nähdä tuttuja ja yrittää kiteyttää reissua lyhyesti, mutta niin, että fiilis ja kaikki kokemukset välittyisivät mahdollisimman aidosti. Jopa koiran kanssa lenkkeily on omituista: täällä on niin hiljaista! Voi seisahtua paikoilleen jalkakäytävälle, eikä missään näy ketään. Ympärillä kuuluu vain lintujen laulua, tuulen huminaa ja oma hengitys. Tavallaan se on todella rauhoittavaa ja seesteistä, mutta kaipaan niin kovasti New Yorkin sykettä. Se sai energiatasot virtaamaan ihan uudella tavalla ja inspiroi kaikin puolin.
Kaipaan tuntemattomien vilpittömiä hymyjä ja hyvän huomenen toivotuksia kadulla, kun hipsin Senzan kanssa puistoon aamulenkille. Kaipaan aurinkoa ja lämmintä tuulta, joka odotti ulkona pelastaen ilmastoinnin kananlihalle nostattaman ihon. Kaipaan metrojen kolinaa ja sitä, että niiden sisään kätkeytyy tuhansia tarinoita. Kaipaan pilviin katoavia pilvenpiirtäjiä, jotka saivat tuntemaan olon niin pirun pieneksi, mutta samaan aikaan pakahduttivat ilosta, koska ne merkitsivät sitä, että olin ytimessä. Kaipaan monia asioita matkaltani juuri nyt, erityisesti kaupungin yleistä fiilistä, jota on vaikea kuvailla. Solahdin Nykin menoon niin luontevasti ja huomaamatta, etten arvannut, että kulttuurishokki takaisin tullessa olisi näin valtava.
Toisaalta olen pyrkinyt huomaamaan myös positiivisia asioita kotiinpaluusta. Ilma on täällä huomattavasti raikkaampaa Nykiin verrattuna, ja täällä on paljon vihreämpää, kuin olen koskaan tajunnutkaan. Välimatkat ovat aivan hurjan lyhyitä, eikä tarvitse varata tuntia matkoihin (per suunta), jos täytyy käydä hoitamassa joku asia toisella puolella kaupunkia. Eivät asiat siis huonosti ole. Taisin vain unohtaa pakata liian ison palan sydämestäni, kun lähdin kotimatkalle!
PS: Kuvat olen ottanut matkan aikana Insta storeja varten. Tarinat on tallennettu Instan highlightseihin, mikäli haluat katsoa, millainen meno reissullani oli!