Kun kuono jätti jäljen sydämeen

Muistan aina, kun kävimme kasvattajan luona valitsemassa meille koiranpentua. Istuimme kahvilla ja juttelimme pennusta, kun kiinnitin huomiota kasvattajan käsivartta koristavaan tatuointiin, jossa oli westien muotokuva. Kasvattaja huomasi katseeni ja kertoi, että kyseessä oli hänen ensimmäinen westiensä. Naisella nousivat kyyneleet silmiin, kun hän puhui edesmenneestä koirastaan, jota kukaan toinen ei voisi korvata. Hän sanoi, että joku päivä mekin vielä ymmärtäisimme tarkalleen, mistä hän puhui. Joskus meidänkin elämään siunaantuisi se koira, joka tassuttelisi ainutlaatuisella tavalla sydämeen. Kotimatkalla pohdin, että jos joskus ottaisin tatuoinnin, ei se taatusti olisi koirastani. Mutta kuinkas sitten kävikään kuusi vuotta myöhemmin?

Vaikka kyseessä ei ole ensimmäinen tatuointini, on se ensimmäinen näin näkyvällä paikalla oleva. Tatuointi näkyy aina, jos paidassa on vähänkään lyhyemmät hihat. Moni on ihmetellyt, miksi koira on tatuoitu käteeni ”väärinpäin”. Loogisempaahan olisi ollut niin, että koira katsoo kohti maailmaa. Mutta en minä maailmaa varten tätä tatuointia ottanut, vaan itseäni. Minusta on ihanaa, kun tutut kolmiokorvat kurkistavat paidan hihan alta ja välillä voi katsahtaa silmiin, jotka muistuttavat, ettei elämä ole niin vakavaa. Että joskus on ihan okei painaa kuono vasten toisen kaulaa, huokaista syvään ja olla vain ilman kiirettä mihinkään.

Koirani on kuusivuotias, ja toivon, että saan nauttia sen seurasta vielä vuosia. On kuitenkin ihana tietää, että tuo rakas karvakuono kulkee aina mukana – sittenkin, kun se vaikea eron hetki tulee ja on aika päästää toinen menemään. Nyt aiomme kuitenkin nauttia elämästä, pitkistä kävelylenkeistä, yhteisistä halihetkistä ja siitä, että kuusi vuotta sitten katseemme kohtasivat pentulaatikon äärellä. Silloin valitsimme juuri toisemme, ja minun sydämeeni tassutteli se ainutlaatuisen erityinen koira, josta kasvattaja kahvipöydässä puhui.